Kulttuuriministeri Tanja Karpela kannattaa netin käyttörajoituksia lapsille, uutisoivat mm. Iltalehti, Ilta-Sanomat ja Keskisuomalainen.
Uutisissa kerrotaan, kuinka tärkeää on suojella lapsia ja nuoria Internetin haitalliselta aineistolta ja yhteiskunnan jäseniä rikolliselta aineistolta.
Uutisissa ei kertaakaan esiinny sitä oikeaa sanaa, jolla tällaisia suodatusjärjestelmiä ja käyttörajoituksia kutsutaan.
Se oikea sana on sensuuri.
Tanja Karpela siis haluaa, että Internetin sisältöä aletaan Suomessa sensuroimaan ainakin kouluissa ja kirjastoissa. Tätä on helppo puolustella haitallisella sisällöllä, kuten tissikuvilla ja pomminrakennusohjeilla, mutta ihmisten olisi syytä ymmärtää, että sensuurijärjestelmät mahdollistavat minkä tahansa haitalliseksi katsotun sisällön sensuroimisen.
Kiinassa sensuurista on jo pitkät perinteet ja jokainen voikin itse katsastaa miten hakukone Googlen kuvahaun tulokset Taivaallisen rauhan aukion kiinankielisellä nimellä eroavat kiinalaisessa ja kansainvälisessä palvelussa.
Tiananmen kiinalaisen Googlen näkemänä vs. Tiananmen kansainvälisen Googlen näkemänä
Jälkimmäisiä kuvia kiinalaiset eivät näe.
Sensuurin toteutuessa Suomessa on helppo suodattaa koulujen ja kirjastojen koneilta sopimattomaksi katsottu sisältö, vaikkapa blogit, joissa kritisoidaan hallituksen tai eduskunnan toimintaa, Suomen politiikkaa, islaminuskoisia, naapurimaitamme tai mitä tahansa ikinä halutaankin sensuroida.
Kun sensuurivaatimukset menevät läpi yhdessä paikassa, sensuuria on helppo laajentaa koskemaan myös Internet-operaattoreita ja yksityishenkilöiden nettiliittymiä, sanomalehtiä, aikakauslehtiä, televisiota ja radiota.
Sensuuri on pahimmillaan totuuden peittelemistä ja vapaan ja avoimen keskustelun estämistä.
Kaiken lisäksi suodatusjärjestelmät eivät edes toimi halutulla tavalla, vaan suodattavat helposti asiallisiakin sivustoja. Esimerkiksi Osuuspankin verkkopankin osoitteessa www.osuuspankki.fi esiintyy keskellä kirjainyhdistelmä spank, joka tarkoittaa piiskaamista. Suodatinjärjestelmä saattaa tulkita sivuston epämääräiseksi pornosivuksi ja estää sille pääsyn.
Paras tapa ehkäistä mm. lasten ja nuorten pääsyä haitallisille sivuille on sijoittaa tietokoneet kouluissa ja kodeissa valvotuille paikoille. Kun lapsi käyttää tietokonetta vanhempiensa valvovan silmän alla vain rajoitettuina aikoina, hän ei todennäköisesti mene haitallisille sivuille. Peräänkuuluttaisin tässäkin vanhempien vastuuta jälkikasvustaan. Yhteiskunnan tehtävä ei ole holhota. Sensuuri on paha asia.
Viime aikoina on pyydelty paljon anteeksi yhtä sun toista.
Eniten kuohuntaa on aiheuttanut Suomen valtiovallan anteeksipyytelyt muslimimailta pilapiirrosjupakan johdosta. Joidenkin mielestä tämä oli oikea teko, joidenkin mielestä täysin väärä ja osoittaa kumartelua ja nöyristelyä, joka johtaa uudenlaiseen suomettumiseen, jossa Neuvostoliiton sijaan itsesensuurin perusteena onkin maailman muslimiväestö.
Myös Tiedemies on kirjoittanut anteeksipyytämisestä. Katson parhaimmaksi lainata hänen kirjoituksiaan tähän siltä varalta, että hän poistaa ne blogistaan.
Hypoteettinen tilanne: Olen jostain syystä nakkikioskilla illalla. Humalainen aggressori tulee paikalle ja tuijottaa tylsistyneillä kalansilmillään räkä poskella hetken. Sitten tulee iholle ja sanoo:”HÄ!?”, pitää pienen tauon ja kysyy:”Vittu onksulla jotain asiaa, HÄ!?”.
Mitä teen? a) Totean jämäkästi, että moinen käytös häiritsee ja pyydän herrasmiestä poistumaan. b) Totean rauhallisesti, ettei mitään ongelmaa ole ja pyydän anteeksi häiriötä.
Vaikka kaveri olisi hintelä ja hidas, toimisin silti kohdan b) mukaan. Hyvä käytös ei maksa mitään.
Kommentoin tätä kirjoitusta kertomalla esimerkin eräästä tuttavastani, jonka kuulin joutuneen kerran tiukkaan tilanteeseen parkkihallissa.
Suurikokoinen öykkäri kiinnitti huomiota tuttavani kaulassa roikkuneeseen ristiin ja aggressiivisesti lähestyen vaati saada tietää, miksi hän kantaa moista ristiä kaulassaan. Tuttavani vastasi kantavansa ristiä, koska uskoo Jumalaan.
Hän seisoi jämäkästi omien näkemystensä ja uskonsa takana, eikä pyytänyt anteeksi omaa olemassaoloaan tai ideologiaansa.
Tällaisessa tilanteessa anteeksipyytäminen osoittaa, että alistut. Hyökkääjä tietää nyt, että olet nöyrä ja alistut, jos hän uhkaa sinua.
Tiedemiehelle tämä kommenttini oli ilmeisesti liikaa, sillä hän poisti sen.
Otetaanpa vertauksen vuoksi hypoteettinen tarina.
Harri, 14 v, on yläasteen kahdeksatta luokkaa käyvä poika. Hän on kiltti ja kohtelias, harrastaa shakkia ja lukee paljon tiedekirjallisuutta. Hän on luokkansa parhaita.
Harri on kuitenkin myös luokkansa silmätikku. Jokaisena koulupäivänä hän pelkää kiusaajiaan ja odottaa kauhulla, mitä he ovat hänen päänmenokseen keksineet. Yleensä Harri kohtaa nimittelyä, tönimistä ja tavaroiden varastelemista tai rikkomista. Joskus häntä on lyöty ja potkittu ja hänen päälleen on syljetty.
Pitääkö Harrin pyytää anteeksi kiusaajiltaan? Vai olisiko kenties niin, että anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, että Harri alistuu kiusaajiensa tahtoon.
Jokainen joskus vähänkin koulukiusaamista kokenut, eli todennäköisesti suurin osa maailman koululaisista tietää, että anteeksipyytäminen ja nöyristely takaa sen, että kiusaaminen jatkuu ja pahenee.
Palataanpa nakkikioskille.
Jos tämä humalainen aggressori tulee samalle nakkikioskille samaan aikaan toistekin, hän saattaa muistaa tämän nöyrän anteeksipyynnön esittäneen henkilön. Hän muistaa, että tämä henkilö alistui.
Mitäs jos humalainen aggressori pyytääkin tällä kertaa alistuvaa anteeksipyytelijää maksamaan hänen grilliruokansa? Anteeksipyytelijä alistui jo kerran, joten humalainen olettaa hänen alistuvan jälleen. Jos hän ei nyt alistu, humalainen pakottaa hänet alistumaan väkivallalla uhkaamalla. Jos uhkaus ei riitä, hän kenties provosoi tai käy suoraan kiinni. Jos anteeksipyytäjä taas kerran alistuu, seuraavalla kerralla humalainen vaatii lisää.
Tällaisessa tapauksessa anteeksipyytäminen on virhe. Kannattaakin miettiä, onko oikeasti järkeä pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan tai suoraan alistua uhkaajien tahtoon.
1485,43 €
Eräpäivä 13.4.2006.
Haluan kiittää Kansaneläkelaitosta, suomen lainsäätäjiä ja virkamiehiä, omaa huonoa laskupäätä, paavia ja Thalassa-planeetan asukkaita.
Tulorajat ovat todellakin jälkeenjääneitä, kun reilun 8000 euron vuosituloista saa näinkin ison rangaistuksen. Ja vielä 15% korko päälle. Gigantistakin saa halvempaa lainaa.
Millä tämä maksetaan? No etsitään töitä, venytetään valmistumista ja palautetaan taas tukia takaisin. Ja järjestelmässähän ei ole tietysti mitään vikaa.
Olen sanonu tämän niin monta kertaa aiemminkin, ettei kannattane sen kummemmin toistella, mutta opintotukihan ei riitä mihinkään ja on tukimuotona huono. Sen jokainen opiskelija tietää.
Henrik Ruson opintotukipalkka vaikuttaa mielenkiintoiselta idealta. Opintotuki nykymuodossaan jäisi historiaan ja opiskelija saisi opintosuorituksistaan opintopalkkaa. Mitä enemmän suorituksia, sitä enemmän opintopalkkaa. Opintopalkan maksun voisivat hoitaa oppilaitokset itse suorituksia vastaan.
Ehdotus sisältää sekä kepin, että porkkanan. Jos et opiskele, tulosi pienenevät ja jos opiskelet ahkerasti, tulosi kasvavat. Mitä ahkerammin opiskelet, sitä enemmän ansaitset ja sitä nopeammin valmistut.
Nykyisen opintotuen korvaajaksi tästä ei varmaankaan ihan heti olisi, sillä sitä ennen täytyisi myös koululaitosta remontoida. Tiiviin ennaltasuunnitellun aikataulun mukaan etenevissä opinnoissa käyttöönotto olisi suhteellisen helppoa ja vapaaehtoisistä lisäkursseista voitaisiin palkita lisäansioin. Yliopistomaailmassa puolestaan järjestelmä vaatisi vapaan sivuaineoikeuden ja kursseille pääsemisen rajoittamista. Muutoin ns. noppa-automaattikurssit ja aineet muodostuisivat hyvin nopeasti liian suosituiksi.
Työelämälle menetelmä voisi olla vakava isku ja saattaisi aiheuttaa mittavan työvoimapulan ammateissa, joissa tyypillisesti työskentelee opiskelijoita. Lisäksi valmistuvien opiskelijoiden työkokemus olisi todennäköisesti nykyistä selvästi pienempi.
Ehdotus on ongelmistaan huolimatta varteenotettava ja kehittämisen arvoinen, mutta en usko, että se koskaan tulee toteutumaan. Opintotukijärjestelmän työllistämät virkamiehet eivät työpaikoistaan luovu ja vasemmisto haluaa turvata opiskelijalle perustulon, oli hänellä suorituksia tai ei. Eikä ole lainkaan varmaa, riittäisikö opintopalkka motivoimaan kaikkia opiskelijoita suorituksiin sen kummemmin kuin nykyäänkään, sillä opintotukikin lakkaa, ellei suorituksia tule. Perustulo täytyisi ilman muuta turvata, mutta muodostamalla opintopalkasta tarpeeksi houkuttelevan (lue: isomman), saattaisi se saada monen pitkäaikaisen opiskelijan suorituksiin uutta vipinää ja vilskettä.
Saavutettavuus, esteettömyys, käytettävyys. Tämä pyhän kolminaisuuden mantra, joka on lähellä Blogoslovakian käytettävyysgurujen, kuten Marjutin ja Seppäsen sydäntä.
Käytettävyys on monille myös kirosana, joka tarkoittaa kallista ja aikaa vievää testausta, jossa insinöörin ja koodaajan kehittelemät hienot toiminnot haukutaan lyttyyn.
Kuinka käytettävyyttä sitten voidaan testata?
Verkkopalvelun, ohjelman tai teknisen laitteen käytettävyyden testaamisen apuna voidaan käyttää esimerkiksi Jakob Nielsenin heuristiikkoja. Toiminnallisuuksia käydään heuristisen tarkistuslistan kohta kohdalta huolellisesti läpi, etsitään ongelmakohtia ja luokitellaan niitä sekä esitellään parannusehdotuksia.
Heuristisen arvioinnin tekee tyypillisesti kokenut käytettävyysasiantuntija. Tämä muodostaa ongelman, sillä käytettävyysasiantuntija ei ole keskimääräiseen käyttäjään verrattavissa oleva henkilö. Käytettävyysasiantuntija on useimmiten kokenut käyttäjä, joka löytää tyypilliset virheet helposti, puuttuu mahdollisesti pieniin yksityiskohtiin, mutta saattaa myös jättää huomioimatta olennaisia käytettävyysongelmia, joihin keskivertokäyttäjä helposti törmää.
Tarvitaan siis enemmän testausta.
Tässä vaiheessa kuvaan astuvat testihenkilöt, jotka koekäyttävät palvelua, ohjelmistoa tai laitetta. Testihenkilöt ovat tyypillisesti potentiaalisia käyttäjiä, kokemattomia ja kokeneita sekä kaikkea siltä väliltä. Käytettävyystestissä palvelua on mahdollista kokeilla luonnollisen kaltaisten käyttötilanteiden mukaan. Tietysti käyttötilanteet ovat käytettävyysasiantuntijoiden tai testin toimeksiantajien käsialaa, mutta näin voidaan saada tärkeää ja tarkempaa tietoa toimivuudesta ja käytettävyydestä. Käytettävyystestaajat valvovat testitilannetta ja raportoivat löydettyjä ongelmia sekä niiden ratkaisuehdotuksia. Myös haastattelua voidaan käyttää testin tukena.
Toki käytettävyyttä tai toimivuutta voidaan testata laajemminkin. Ohjelmistoja jaetaan tyypillisesti ns. betatestivaiheessa vapaaehtoisille käyttäjille, jotka raportoivat löytämistään ongelmista itsenäisesti. Palvelun tai laitteen käytöstä voidaan pyytää myös käyttäjäpalautetta jo sen käyttöönoton jälkeen oikeilta käyttäjiltä, jolloin saadaan kattava määrä informaatiota ongelmista ja käyttäjien toiveista toiminnallisuuksien suhteen.
Miksi tämä kaikki sitten kannattaa tehdä?
No tietysti siksi, että käytettävyyttä arvioimalla ja testaamalla voidaan saavutaa laadukkaita laitteita, ohjelmistoja ja palveluita, joita on helppo ja miellyttävä käyttää.
Linus Torvalds on sanonut, että jos käyttöliittymä suunnitellaan idiooteille, sitä käyttävät vain idiootit. Vastaavasti, jos käyttöliittymä suunnitellaan insinööreille, sitä käyttävät vain insinöörit. Suosittelisin Linusia keskittymään siihen kernelin kehittämiseen ja jättämään käytettävyysasiat muiden huoleksi, sillä kun potentiaalinen asiakaskunta saattaa olla hyvinkin laaja, on järkevää panostaa käyttöliittymien ja yleisen käytettävyyden ja toimivuuden testaamiseen, jotta asiakastyytyväisyys nousisi mahdollisimman korkealle.
On muistettava, että asiakas ei välttämättä ole kiinnostunut siitä, kuinka hienolta palvelu tai laite näyttää tai kuinka modernin teknologian varaan se on rakennettu, vaan siitä, kuinka tehokkaasti se täyttää hänen tarpeensa. Käyttäjälle ohjelma on työkalu, ei leikkikalu. Ohjelmalla tehdään työtä tai työntekoon rinnastettavissa olevia toimenpiteitä, esimerkiksi järjestellään digikuvia tai kuunnellaan musiikkia. Vastaavasti verkkopalvelu on käyttäjälle vain väline, jolla saavutetaan haluttu tavoite, oli se sitten informaation etsiminen, uutisten lukeminen, verkkokaupassa asioiminen tai juna-aikataulujen tarkistaminen.
Tämän päivän markkinoinnissa myydään kuitenkin paljon mielikuvia ja monen laitteen myyntivalttina ovat tekniset ominaisuudet. Tavallinen käyttäjä haluaa ostaa television, josta näkee tarpeelliset kanavat hyvällä kuvalla ja äänellä ja jonka toiminnot riittävät hänen tarpeisiinsa. Kuka ottaisi myyntivaltikseen yksinkertaiset ja helppokäyttöiset, mutta myös tyylikkäät laitteet ja ohjelmistot kun voidaan myydä kuluttajille megahyperdigivehkeitä ja merkillisiä kirjainlyhenteitä?
Kaiken tämän sotkun keskellä se eniten käytettävyyttä arvostava pieni kuluttaja tuntee usein olonsa kovin vaikeaksi. Pienen kuluttajan lompakko ei ehkä ole paksu (ainakaan minun), mutta heitä on monta.