Olen sanonu tämän niin monta kertaa aiemminkin, ettei kannattane sen kummemmin toistella, mutta opintotukihan ei riitä mihinkään ja on tukimuotona huono. Sen jokainen opiskelija tietää.
Henrik Ruson opintotukipalkka vaikuttaa mielenkiintoiselta idealta. Opintotuki nykymuodossaan jäisi historiaan ja opiskelija saisi opintosuorituksistaan opintopalkkaa. Mitä enemmän suorituksia, sitä enemmän opintopalkkaa. Opintopalkan maksun voisivat hoitaa oppilaitokset itse suorituksia vastaan.
Ehdotus sisältää sekä kepin, että porkkanan. Jos et opiskele, tulosi pienenevät ja jos opiskelet ahkerasti, tulosi kasvavat. Mitä ahkerammin opiskelet, sitä enemmän ansaitset ja sitä nopeammin valmistut.
Nykyisen opintotuen korvaajaksi tästä ei varmaankaan ihan heti olisi, sillä sitä ennen täytyisi myös koululaitosta remontoida. Tiiviin ennaltasuunnitellun aikataulun mukaan etenevissä opinnoissa käyttöönotto olisi suhteellisen helppoa ja vapaaehtoisistä lisäkursseista voitaisiin palkita lisäansioin. Yliopistomaailmassa puolestaan järjestelmä vaatisi vapaan sivuaineoikeuden ja kursseille pääsemisen rajoittamista. Muutoin ns. noppa-automaattikurssit ja aineet muodostuisivat hyvin nopeasti liian suosituiksi.
Työelämälle menetelmä voisi olla vakava isku ja saattaisi aiheuttaa mittavan työvoimapulan ammateissa, joissa tyypillisesti työskentelee opiskelijoita. Lisäksi valmistuvien opiskelijoiden työkokemus olisi todennäköisesti nykyistä selvästi pienempi.
Ehdotus on ongelmistaan huolimatta varteenotettava ja kehittämisen arvoinen, mutta en usko, että se koskaan tulee toteutumaan. Opintotukijärjestelmän työllistämät virkamiehet eivät työpaikoistaan luovu ja vasemmisto haluaa turvata opiskelijalle perustulon, oli hänellä suorituksia tai ei. Eikä ole lainkaan varmaa, riittäisikö opintopalkka motivoimaan kaikkia opiskelijoita suorituksiin sen kummemmin kuin nykyäänkään, sillä opintotukikin lakkaa, ellei suorituksia tule. Perustulo täytyisi ilman muuta turvata, mutta muodostamalla opintopalkasta tarpeeksi houkuttelevan (lue: isomman), saattaisi se saada monen pitkäaikaisen opiskelijan suorituksiin uutta vipinää ja vilskettä.
Saavutettavuus, esteettömyys, käytettävyys. Tämä pyhän kolminaisuuden mantra, joka on lähellä Blogoslovakian käytettävyysgurujen, kuten
Marjutin ja
Seppäsen sydäntä.
Käytettävyys on monille myös kirosana, joka tarkoittaa kallista ja aikaa vievää testausta, jossa insinöörin ja koodaajan kehittelemät hienot toiminnot haukutaan lyttyyn.
Kuinka käytettävyyttä sitten voidaan testata?
Verkkopalvelun, ohjelman tai teknisen laitteen käytettävyyden testaamisen apuna voidaan käyttää esimerkiksi
Jakob Nielsenin heuristiikkoja. Toiminnallisuuksia käydään heuristisen tarkistuslistan kohta kohdalta huolellisesti läpi, etsitään ongelmakohtia ja luokitellaan niitä sekä esitellään parannusehdotuksia.
Heuristisen arvioinnin tekee tyypillisesti kokenut käytettävyysasiantuntija. Tämä muodostaa ongelman, sillä käytettävyysasiantuntija ei ole keskimääräiseen käyttäjään verrattavissa oleva henkilö. Käytettävyysasiantuntija on useimmiten kokenut käyttäjä, joka löytää tyypilliset virheet helposti, puuttuu mahdollisesti pieniin yksityiskohtiin, mutta saattaa myös jättää huomioimatta olennaisia käytettävyysongelmia, joihin keskivertokäyttäjä helposti törmää.
Tarvitaan siis enemmän testausta.
Tässä vaiheessa kuvaan astuvat testihenkilöt, jotka koekäyttävät palvelua, ohjelmistoa tai laitetta. Testihenkilöt ovat tyypillisesti potentiaalisia käyttäjiä, kokemattomia ja kokeneita sekä kaikkea siltä väliltä. Käytettävyystestissä palvelua on mahdollista kokeilla luonnollisen kaltaisten käyttötilanteiden mukaan. Tietysti käyttötilanteet ovat käytettävyysasiantuntijoiden tai testin toimeksiantajien käsialaa, mutta näin voidaan saada tärkeää ja tarkempaa tietoa toimivuudesta ja käytettävyydestä. Käytettävyystestaajat valvovat testitilannetta ja raportoivat löydettyjä ongelmia sekä niiden ratkaisuehdotuksia. Myös haastattelua voidaan käyttää testin tukena.
Toki käytettävyyttä tai toimivuutta voidaan testata laajemminkin. Ohjelmistoja jaetaan tyypillisesti ns. betatestivaiheessa vapaaehtoisille käyttäjille, jotka raportoivat löytämistään ongelmista itsenäisesti. Palvelun tai laitteen käytöstä voidaan pyytää myös käyttäjäpalautetta jo sen käyttöönoton jälkeen oikeilta käyttäjiltä, jolloin saadaan kattava määrä informaatiota ongelmista ja käyttäjien toiveista toiminnallisuuksien suhteen.
Miksi tämä kaikki sitten kannattaa tehdä?
No tietysti siksi, että käytettävyyttä arvioimalla ja testaamalla voidaan saavutaa laadukkaita laitteita, ohjelmistoja ja palveluita, joita on helppo ja miellyttävä käyttää.
Linus Torvalds on sanonut, että jos käyttöliittymä suunnitellaan idiooteille, sitä käyttävät vain idiootit. Vastaavasti, jos käyttöliittymä suunnitellaan insinööreille, sitä käyttävät vain insinöörit. Suosittelisin Linusia keskittymään siihen kernelin kehittämiseen ja jättämään käytettävyysasiat muiden huoleksi, sillä kun potentiaalinen asiakaskunta saattaa olla hyvinkin laaja, on järkevää panostaa käyttöliittymien ja yleisen käytettävyyden ja toimivuuden testaamiseen, jotta asiakastyytyväisyys nousisi mahdollisimman korkealle.
On muistettava, että asiakas ei välttämättä ole kiinnostunut siitä, kuinka hienolta palvelu tai laite näyttää tai kuinka modernin teknologian varaan se on rakennettu, vaan siitä, kuinka tehokkaasti se täyttää hänen tarpeensa. Käyttäjälle ohjelma on työkalu, ei leikkikalu. Ohjelmalla tehdään työtä tai työntekoon rinnastettavissa olevia toimenpiteitä, esimerkiksi järjestellään digikuvia tai kuunnellaan musiikkia. Vastaavasti verkkopalvelu on käyttäjälle vain väline, jolla saavutetaan haluttu tavoite, oli se sitten informaation etsiminen, uutisten lukeminen, verkkokaupassa asioiminen tai juna-aikataulujen tarkistaminen.
Tämän päivän markkinoinnissa myydään kuitenkin paljon mielikuvia ja monen laitteen myyntivalttina ovat tekniset ominaisuudet. Tavallinen käyttäjä haluaa ostaa television, josta näkee tarpeelliset kanavat hyvällä kuvalla ja äänellä ja jonka toiminnot riittävät hänen tarpeisiinsa. Kuka ottaisi myyntivaltikseen yksinkertaiset ja helppokäyttöiset, mutta myös tyylikkäät laitteet ja ohjelmistot kun voidaan myydä kuluttajille megahyperdigivehkeitä ja merkillisiä kirjainlyhenteitä?
Kaiken tämän sotkun keskellä se eniten käytettävyyttä arvostava pieni kuluttaja tuntee usein olonsa kovin vaikeaksi. Pienen kuluttajan lompakko ei ehkä ole paksu (ainakaan minun), mutta heitä on monta.
Blogittomana ollessa tuli usein havaittua, että tekisi mieli ottaa kantaa erilaisiin maailman tapahtumiin. Ilman blogia ei ajatuksiaan saa tietysti kuuluviin kuin foorumeilla, IRCissä tai silmätysten ystävien ja tuttavien kanssa. Blogi on minulle erinomainen keino pohtia maailman menoa, sillä olen enemmän kirjoittajatyyppiä ja osaan ilmaista itseäni paremmin terävällä kynällä kuin kielellä. Foorumeihin kirjoitellaan yleensä hetken mielijohteesta sen kummemmin suunnittelematta ja IRCissä puolestaan lauotaan mitä sylki sattuu suuhun tuomaan.
Tärkein missaamani bloggaustapahtuma on tietenkin presidentin vaalit. En viitsi enää alkaa puimaan asioita kovin perusteellisesti, sillä vaalit on pidetty, voittajat kukitettu ja jälkipyykkikin varmasti suurimmalta osaltaan pesty. En ollut tulokseen pätkääkään tyytyväinen, mutta eipä yksikään ehdokkaita osoittautunut sellaiseksi, että riemunkiljahduksien saattelemana olisin sännännyt uurnalle ääntäni antamaan. Ei Halonen sieltä huonoimmasta päästä ollut, mutta koskaan en ole sosiaalidemokraattia äänestänyt, enkä aio. Vuoden 1994 vaaleissa olisin tosin antanut toisella kierroksella ääneni ennemmin Ahtisaarelle kuin Rehnille, mutten ollut silloin vielä äänioikeutettu. Menetin äänestysneitsyyteni oikeastaan vasta vuoden 2000 presidentinvaaleissa, sillä vuoden 1999 eduskuntavaalit jäivät väliin vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Niinistö oli tällä kertaa heikohkosta tarjonnasta se houkuttelevin, joten annoin ääneni molemmilla kierroksilla hänelle. Kansa kuitenkin päätti ja hiljainen Halonen jatkaa vaikenemistaan myös seuraavat kuusi vuotta.
Oikeastaan nykyisestä puoluetarjonnasta ei tahdo löytyä yhtään sellaista puoluetta, joka osuisi sataprosenttisesti omien ajatusten kanssa yksiin. Toki tämä lienee melkoisen mahdotonta, ellei kyse ole yhden ihmisen liikkeestä. Sen vuoksi ajoittain onkin ollut suunnitelmissa perustaa pienellä porukalla oma puolue. Yhtään ainoaa puoluekokousta tai edes sitä kaljailtaa emme ole saaneet aikaiseksi, eikä linjastakaan ole vielä ollut sen kummempia hahmotelmia kuin se, että äärioikeistolaisia emme ole, vasemmistolaisiksi emme edes halua, joten olkaamme jotain siitä väliltä olematta kuitenkaan keskustalaisia tai yhden aatteen ympärillä pyörivä liike.
Toisaalta aina voi valita olemassaolevista vaihtoehdoista, liittyä jäseneksi ja aloittaa aktiivisen vaikuttamisen vaikkapa bloggaamalla. Muita innokkaita puolueen perustajia kuulolla?