Elefanttipuhetta

Saavutettavaa typografiaa - osa 2 on julkaistu.

Useimmissa selaimissa on ominaisuus, jonka avulla on mahdollista tallentaa käyttäjätunnukset ja salasanat selaimen muistiin. Tämä toiminto on hyödyksi silloin, kun tunnuksia ja salasanoja ei haluta joka välissä erikseen kirjoittaa tai kun niitä on niin paljon, että niitä ei yksinkertaisesti voida muistaa ulkoa.

Ulkomuistia tallennus ei luonnollisesti helpota millään tavalla, sillä mitä vähemmän tunnuksia ja salasanoja tarvitsee päästään kaivaa, sitä helpommin ne unohtaa.

Asianmukainen tallennustoiminto kryptaa salasanat ja tunnukset, tai ainakin salasanat niin, että niitä ei ole mahdollista ulkopuolisen tai selaimen käyttäjänkään saada selville. Firefoxissa nämä tallennetut salasanat ovat kenen tahansa luettavissa selkokielisessä muodossa, jos vain fyysistä pääsyä koneelle ja itse selaimeen ei ole estetty!

Kuinka suojautua moiselta uhalta?

Selaimeen täytyy asettaa pääkäyttäjän salasana (master password). Tämä salasana estää ulkopuolisia käynnistämästä selainta ja pääsemästä tietoihin käsiksi. Lifehacker tarjoilee tarkemmat ohjeet englanniksi.

Tietoturvastaan tarkka pitää salasanat ja tunnukset vain omassa päässään.

Linkitys on hypertekstidokumenttien ja internetin yksi keskeisimmistä perusominaisuuksista. Ilman linkitysmahdollisuutta tuntemamme internet olisi todennäköisesti hyvin erilainen.

On olemassa monia erilaisia linkkejä. Linkit johtavat tyypillisesti toiseen kohteeseen samalla sivustolla tai kokonaan eri sivustolle, mutta linkit voivat myös käynnistää tiedostonlatauksen tai videonkatselun tai avata uusia ikkunoita.

Tavallisin tapa erottaa linkki muun sisällön seasta on alleviivata se. Myös muunlaisia korostuksia voidaan käyttää. Tästä päästäänkin itse asiaan.

Kuinka voidaan erotella toisistaan sivuston sisäiset ja ulkoiset linkit? Miten pitäisi kohdella tekstipohjaisen selaimen käyttäjää varten tehtyjä apulinkkejä?

Tavallisesti sivun sisäisiä ja ulkoisia linkkejä ei erotella toisistaan millään tavalla. Tämä on mielestäni monilla sivuilla erittäin suuri ongelma. Wikipediassa palvelun sisäiset ja ulkoiset linkit on erotettu toisistaan pienellä sävyerolla. Sisäiset linkit ovat tummemman sinisiä kuin ulkoiset. Monille käyttäjille tämä on jo riittävä ero, toisille taas ei.

Ei ole kuitenkaan olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa. Usein yksittäisen sivun sisäiset linkit näyttäytyvät käyttäjälle tavallisena linkkinä, mutta niitä klikkaamalla ei vaikuta tapahtuvan mitään, sillä sivu ei vierity minnekään. Tämä linkki johtaa toiseen kohtaan tässä postauksessa. Klikkaamalla linkkiä tavallisella selaimella ei sivun pituudesta riippuen välttämättä tapahdu mitään, tai sivu heilahtaa hieman alemmaksi. Matkapuhelimen ruudulla sen sijaan linkin kohde siirtyy näytön yläosaan. Edellinen testilinkki johtaa tämän lauseen alkuun.

Tämä muodostuu ongelmaksi etenkin apulinkkien kanssa, jotka saattavat turhaan hämmentää käyttäjiä, joille näillä linkeillä ei ole merkitystä. Sen sijaan matkapuhelimella tai tekstipohjaisella selaimella surffaavalle ne ovat elintärkeitä ja helpottavat navigointia suuresti.

Vanha tapa on avata ulkoiset linkit uuteen ikkunaan. Tätä kannattaa välttää, sillä käyttäjä itse kyllä parhaiten tietää haluaako avata linkin uuteen ikkunaan vai ei. Tämäkään tapa ei vielä kerro ennen klikkausta, minne linkki tarkalleen johtaa.

Sisäiset linkit voi myös Wikipedian tapaan erotella muista linkeistä erilaisella korostuksella, esim. linkkitekstin värillä tai erilaisella alleviivauksella. Tällöin jonkinlainen selite eri värien tarkoituksesta muodostuu hyvin tarpeelliseksi. Navigaatioon liittyvät apulinkit voi ja kannattaakin kätkeä niiltä käyttäjiltä, joille niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Paras ja yksinkertaisin tapa on tietysti muotoilla niin kuvaavat linkkitekstit, että käyttäjälle ei jää epäselvyyttä siitä minne linkki johtaa. Välttäkää siis klikkaa tästä -tyylisiä linkkejä ja miettikää linkkitekstit huolella, jotta käyttäjä ennen klikkausta varmasti tietää, minne linkki johtaa.

Kesä tulee, vaan mistäs kesätyötä?

Kun mieleistään työpaikkaa ei saa, jää vaihtoehdoksi mennä epämieluisaan työhön, notkua toimettomana kotona tai työllistää itsensä. Toimettomana notkuminen ei innosta, eikä ole taloudellisesti kannattavaa. Epämieluisa työ taas kiinnostaa suunnilleen yhtä paljon kuin keuhkoputkentulehdus. Kyllä sen kestää tarpeen vaatiessa, mutta ei sitä mielellään kärsi.

Jäljelle jää itsensä työllistäminen. Ei kun toiminimi pystyyn. Perustamisilmoitus on täytetty ja nimi keksitty. Tarkempia tietoja kerron myöhemmin, kunhan saan viranomaisilta hyväksynnän.

Intterwebbi ja vuorovaikutteisen teknologian sovellukset ja niiden analysointi on kuitenkin se päätoimiala, jota haluan tehdä ja jolla mielelläni itseni ja perheeni elätän.

Tämän blogin kohtalo on vielä tällä hetkellä avoin. Ehkä jätän sen näille sijoilleen, ehkä siirrän sen toisaalle. Kirjoittelu jatkuu joka tapauksessa.

Taisin vannoa joskus, etten enää osallistu näihin “kiertobloggauksiin”, mutta menköön nyt tällä kertaa.

Mikä tekee keikasta hyvän? Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta. Luonnollisesti bändin täytyy olla hyvä ja miellyttää kuulijaa, mutta keskinkertainenkin bändi voi keskinkertaisilla biiseillä vetää hyvän keikan. Kaikki on kiinni kokonaisuudeta.

Millä tuulella olet, missä kontekstissa keikka tapahtuu, onko sinulla seuraa keikalla, onko yleisö villinä mukana vai oletko kenties matkannut keikkapaikalle tuhansia virstoja? Näiden summana saadaan aikaiseksi hyvä ja ikimuistoinen keikka, josta kehtaa lapsenlapsillekin kiikkustuolissa kertoa.

Tässä oma listani.

Fu Manchu

Tekniska Högskolan, Tukholma, 13.11.1999

Stonermäiskeen kovimpia nimiä ja meno sen mukaista. Monet aina kehuvat, kuinka suomalainen keikkayleisö on maailman parasta. Paskan marjat. Suomalainen keikkayleisö seisoo kädet puuskassa ja keskittyy kaljanjuontiin, kun taas ruotsalaiset näyttivät mallia, miten pogotaan aivan kympillä salin peränurkkia myöten. Kun bändin takia raahauduttiin Ruotsiin asti, piti reissusta ottaa ilo irti. Toista tuntia aivan tautisen infernaalista menoa. Paikkoja jomotti ja paita oli hiestä märkänä. Keikan jälkeen ulos pikkupakkaseen ja lopulta 10-henkinen seurueemme päätyi tuiki tuntemattoman ruotsalaispariskunnan luo yöpymään. Kiitos heille. Moista vieraanvaraisuutta osaa arvostaa, kun koti on kaukana, väsyttää ja palelee.

Jamiroquai

Hartwall Areena, Helsinki, 31.10.1999

Edeltävän perjantain suuri pettymys Red Hot Chili Peppersin osalta sai arvoisensa paikkauksen, kun Jamiroquain groovekone sai Areenan yläkatsomonkin liikkeelle. Ainoa miinus oli se, että ensimmäiseltä levyltä ei tullut yhtään ainoaa biisiä. Tämän lähemmäksi mustaa rytmiä ja täydellistä groovea ei valkoinen mies pääse (vaikka bändin rumpali musta onkin).

Rammstein

Jäähalli, Helsinki, 25.11.2001

Tulta, liekkejä, pommeja, raivoisia riffejä, sotilasmarssirytmejä ja itäsaksalaista menoa parhaimmillaan. Loistavilta paikoilta loistava keikka. Kotiin tultuani vaimo huomautti, että haisen bensalle.

Bruce Dickinson

Tullikamari, Tampere, 23.10.1998

Aikana, jolloin Bruce ei ollut Iron Maidenin jäsen. Tiukkaa heviä, tiukkoja riffejä ja Bruce “otsatukka” Dickinsonin ääni. Hyvän keikan ohella muistoihin jäivät Dickinsonin ja Adrian Smithin tapaaminen kasvokkain. Suuria staroja, mutta ainakin Smith oli kovin vaivautunut ja hämillään. “Älkääs nyt. En minä nyt niin iso tähti ole.” Dickinsonin mielestä Lapin Kulta oli ihan hyvää olutta, mutta turhan mietoa.

Sepultura, Deep Purple, Iron Maiden

Nummirock, Kauhajoki, Juhannus 1996

Järjestystä en enää muista, mutta kolme kovaa keikkaa samana viikonloppuna on jotain, mitä harvoin pääsee kuulemaan. Deep Purple soitti sekä uudempaa, että vanhempaa materiaalia ja John Lord Finlandiaa. Vanhoja herroja, suuria herroja. Nautittavaa rokkia kaikin puolin.

Iron Maiden oli matkassa ilman Dickinsonia, mutta Blaze Bailey täytti paikkansa hyvin. Väkeä oli kuin pipoa ja meininki melkoista. Rumpali Nicko McBrain otti yleisöstä valokuvia keikan jälkeen.

Sepultura. Juuret, veriset juuret. Ratamahatta. Kuka saunasta vei lapion. Brassirytmejä ja mättöä täyslaidallinen festariyleisön niskaan. Bileet ja keikka jatkuivat leirintäalueen puolella. Keppejä, säilykepurkkeja, pulloja. Kilkutus ja rytmit raikasivat koko illan ja jalkapallon EM-kisojen siivittämänä myös mehukanisteri sai kyytiä. Mahtavaa.

Erityismaininnat

King Crimson, Finlandia-talo, Helsinki, 8.6.2003

Mahtava bändi, mainiot biisit, mainio keikka. Mutta kuka perhana buukkasi bändin Finlandia-talolle tai kuka tumpelo yleensä suunnitteli kyseisen talon konserttisalin, jota King Crimsonin nokkamies Robert Fripp kuvaili kiertuepäiväkirjassaan sanoilla acoustic shithole. Hyväkin bändi voi kuulostaa paskalta, jos tila on paska.

Oi Polloi, Provinssirock, Seinäjoki, 2000

Skotlantilainen punkbändi oli minulle täysin tuntematon, mutta keikassa oli energiaa enemmän kuin ydinvoimalassa. Huutia saivat poliitikot ja maailman johtajat ja punkmättö piiskasi yleisöä. Osoittaa hyvin, kuinka tuntematonkin bändi voi vetää hyvän keikan, vaikkei noin muuten musiikkityylistä paljoa perustaisikaan.