Elefanttipuhetta

Viime kerta jäi väliin. Nyt ei jää. Paikat eivät ole erikoisen hyvät, mutta hei, se on sentään Rush.

Keskiviikkona 28.3. lähtee Nelosella klo 22.00 uusintakierrokselle kotimainen sarja Irtiottoja. Suosittelen lämpimästi.

Kuluttaja-asiamies vaatii iTunesilta muutoksia, uutisoi Iltalehti.

ITunesista ostettuja musiikkitiedostoja pitäisi kuluttaja-asiamiehen mukaan voida kuunnella muillakin laitteilla kuin Applen iPodeilla ja muilla ohjelmilla kuin iTunesilla.

Samalla tietysti pitäisi ottaa kantaa muihinkin musiikkikauppoihin, sillä suurin osa niistä on aivan vastaavanlaisia suljettuun formaattiin tukeutuvia. Jos formaattina ei ole suojattu Windows Media, niin sitten joku muu kuluttajan kannalta hankala viritys. Suojaamatonta musiikkia myyvistä kaupoista en ole vielä kovin montaa ostamisen arvoista levyä löytänyt.

NetAnttilan musiikkikauppa vaatii käyttäjältä yhtä lailla erillisen ohjelman asentamisen, eikä ostettuja biisejä voi kuunnella esim. iTunesilla tai iPodilla.

Toinen, paljon parjattu kotimainen palvelu on Biisi.fi, joka vaatii e-3™MediaKit-ohjelman, joka myös on suljettu ja rajoitettu formaatti. Näitä biisejä ei voi kuunnella millään kannettavalla soittimella sellaisenaan.

Kaikkien kauppojen kohdalla rajoitukset ovat kierrettävissä muuntamalla biisit CD-formaattiin, mutta tällöin ne vievät paljon tilaa ja uudelleenpakkaaminen puolestaan heikentää laatua.

Johtopäätöksenä voisikin sanoa, että mikä tahansa suojattu musiikki on yhtä pahasta.

Viranomaisten ei siis pitäisi parjata iTunesia vain sen vuoksi, että se on markkinajohtaja ja lähes monopoliasemassa, vaan keskittyä puolustamaan kuluttajan oikeuksia kokonaisvaltaisesti ottamalla huomioon kaikki suojattua musiikkia myyvät tahot.

Ehkä täysin avoimelle standardille suojatulle formaatille olisi käyttöä? Toinen skenaario on koodata ostajan tiedot ostettuun biisiin jonkinlaisena vesileimana ja pistää lasku perään, jos biisit löytyvät P2P-verkoista.

Vieläkö Suomessa riittää idoleita? Jonoista päätellen halukkaita kyllä on, mutta taso ei mielestäni päätä huimaa. Jokunen lupaava, jokunen surkea ja loput keskivertokamaa. Onneksi en kuitenkaan ole tuomaroimassa, vaan ammattilaiset hoitavat homman. Puiseva Kim Kuusi on upotettu takaisin naftaliiniin ja raudanluja Asko Kallonen on pistetty jälleen puikkoihin. Nina Tapio tuttuun tapaansa vetää tiukkaa linjaa ja Jone Nikula edustaa “verta, terästä & hevosia” -osastoa.

Viimeisin Idols-kisa tuotti kasan tähdenlentoja, vaikka Katri Ylander onkin ehkä ihan kohtuullisesti pärjännyt. Voittajan nimeä en tähän hätään edes muista. Hieman voisi ennalta arvella, että tällä kertaa käy samoin. Kansa ei jaksa ehkä innostua tällaisista kisoista niin suurella innolla kuin aiemmin, jolloin teennäisten tähtien levymyyntikin jää pieneksi. Luonnonlahjakkuudet ovat harvassa ja saattaisivat nousta tähdiksi muutoinkin.

Juontopuolella on tehty uudistuksia ja Heikki Paasonen on jäänyt historiaan. Rento huumorimies on vaihdettu hieman virallisempaan ja jäykänoloiseen Jani Toivolaan, jonka ääni ja olemus sopisi ehkä paremmin dokumenttiohjelmaan tai radioon. Ellen Jokikunnas on oma itsensä, mutta tarvitsisi rinnalleen energisemmän parin. Extraa juontava riihimäkeläinen Janne Kataja varastaa tehokkaasti kaiken huomion ja saa pääohjelman juontajakaksikon vaikuttamaan todella mitäänsanomattomalta.

Kävi miten kävi, ehkäpä tästäkin kisasta muutama lupaava tähti saa alkunsa. Kyllähän maailmaan idoleja mahtuu. Vielä useampi pudotetaan alas todellisuuteen, mikä sekin lienee usein tarpeen.

Luoja varjelkoon meitä kuitenkin Popstars 3:lta.

Paikallinen kumimötkyläpyhättö täyttyi lätkäkansan sijaan mustiin pukeutuneista metallifaneista, kun sunnuntaina lauteille nousivat Trivium ja legendaarinen Iron Maiden.

Ensiksi mättömetallillaan pölyjä parin paikallisen joukkueen kuivumaan ripustetuista pelipaidoista pyyhki Trivium. En ollut bändiä aiemmin kuullut ja kommenttien perusteella en odottanut mitään erikoista esitystä, mutta ihan kelvollista metalliahan he soittivat ja hoitivat aina vaikean lämppärin tonttinsa erinomaisen hyvin.

Olimme tulleet paikalle katsomaan Iron Maidenia, joten lämppäri ei sen vuoksi jaksanut kauheasti innostaakaan. Näimmekin vain keikan loppuosan, mutta kentällä riitti menoa ja saatiin sinne se moshpitkin muodostettua.

Iron Maiden veti ehkä joidenkin mielestä tylsän keikan, mutta itse kyllä pidin. Uusi levy soitettiin kokonaan ja mielestäni A Matter Of Life And Death onkin paras levy sitten 80-luvun kulta-aikojen Seventh Son Of A Seventh Sonin. Biisit ovat pitkiä ja jopa progeilevia, joten en sinänsä yllättynyt, kun vasta keikan loppuosassa kuultu Fear Of The Dark räjäytti sen kuuluisan pankin ja sai porukan toden teolla liikkeelle.

Onnistuin tunkemaan itseni hyvin lähelle lavaa, joten tunnelma oli äärimmäisen tiivis ja mainio. Vieressä moppiaan pyörittänyt tukkajumalakaan ei sitä onnistunut pilaamaan. Uuden levyn lisäksi kuultiin siis Fear Of The Dark ja Iron Maiden. Encoreina soitettiin 2 Minutes To Midnight, The Evil That Men Do ja keikan päätökseksi Hallowed Be Thy Name.

Kaiken kaikkiaan hyvä esitys ja etenkin Nicko McBrain tuntui olevan hyvässä iskussa. Dickinson puolestaan huuteli välillä scream for me Helsinkiä, johon yleisö tietysti reagoi negatiivisesti. Näitä lipsahduksia hänelle on kuulemma ennenkin sattunut, mutta mitäs pienistä.

Roklinnussa lisää Maidenin keikasta.

Maanantai-iltana hallin täyttivät Unholy Alliance-kiertueen Thine Eyes Bleed, Lamb Of God, kotimainen ylpeys Children Of Bodom, naapurimaan sankarit In Flames ja legendaarinen Slayer.

Ensimmäinen bändi jäi kokonaan näkemättä ja Lamb Of Godin setistä kerkesimme nähdä sen 20 sekuntia. Tulimme itse asiassa katsomaan Children Of Bodomia ja In Flamesia ja Slayerin ajattelimme hoitaa siinä sivussa.

Children Of Bodom soitti melko menevän keikan vailla suurempia yllätyksiä. Oikeastaan samaa tasoa kuin Pakkahuoneella alkuvuodesta. In Flames otti kontaktia hyvin yleisöön, mutta soitti itselleni hieman oudompia biisejä, joten ehkä bändiä pitää käydä katsastamassa toisenkin kerran.

Legendaarinen Slayer päätti illan tasaisen tappavaan tykitykseen, jota voisi myös puuduttavaksi kuvailla. Marshallin kaapeista ristit ylösalaisin lavan reunassa, taustakankaalle heijastettiin ristejä, pentagrammeja, Jeesus ja arabiankielistä tekstiä Allaheineen.

Slayer haistattaa paskat kaikenmaailman fundamentalisteilla ja uskonnollisilla ääriliikkeillä laidasta laitaan. Cult-biisin sanoma on selvä:

Religion is hate
Religion is fear
Religion is war

Religion is rape
Religion’s obscene
Religion’s a whore

Ehkä tämä ei kuitenkaan metalliuskontoa koske, eihän?