Elefanttipuhetta

Parisataa metriä lumessa kahlattuaan sitä toivoo, että aura-auto tulisi ja veisi enimmät lumet mennessään. Aina ei kannata toivoa, sillä auran jälkeen jalkakäytävä on niin sileäksi kiillotettu, että lonkkamurtuman riski kasvaa ainakin 200 %. Maiharien pohjiin tarttuvat kivet toimivat nastoina, mutta pito oli silti melkoisen heikoissa kantimissa. En tosin ole kaatunut tänä talvena vielä kertaakaan, mutta täytyy silti pitää kieli keskellä suuta ja peukalot pystyssä. Koskaan ei tiedä milloin napsahtaa. Edellisestä ja ainoasta pahasta kaatumisesta on jo noin 14 vuotta ja silloin vääntyi solisluu.

Matkalla töihin tuli salakuunneltua nuoremman sukupolven edustajien jutustelua. Kaksi alakoululaista tyttöä keskustelivat äitiydestä ja ruoanlaittotaidon tärkeydestä näin: “Sitten kun sä oot äiti niin sun täytyy osata laittaa ruokaa, eikä tilata mitään pizzaa”. On mukava huomata, että elämän perusasiat ovat hallussa jo noinkin nuorena, mutta ainahan ne ehtii unohtaa.

Päiväkodin kulmalla pissisjengi jutusteli seuraavanlaisesti: “Siis voi v-ttu! Eikö se oikeesti s-tana käsitä siis v-ttu! Miettikää nyt v-ttu vähän siis s-tana vähänx se on k-sipää!”.

O tempora, o mores.