Elefanttipuhetta

Monilla ihmisillä on jokin pitkäaikainen harrastus tai mielenkiinnon kohde. Jotkut nypläävät pitsiä, toiset urheilevat ja toiset korjaavat autoja. Itse olen hakannut rumpuja hieman toistakymmentä vuotta. Kallis harrastus siis. Juniorivuosina oli aikaa ja intoa harjoitella soittamista, jopa useita tunteja päivässä. Kävinpä puoli vuotta musiikkiopistoakin, jonka jouduin kuitenkin jättämään kesken rahapulan vuoksi. Keikkaakin tuli heitettyä tanssibändissä edellä mainitusta syystä. Nyt viime aikoina soitto ei kuitenkaan ole enää sujunut entiseen malliin, eikä oikeastaan innostanutkaan.

Rummut ovat siitä inhottava instrumentti, että niitä on hankala soittaa omaksi ilokseen, eikä niitä oikein voi soittaa muualla kuin hyvin äänieristetyssä tilassa. Harjoittelu kerrostalossa ei tule kysymyksen oikeastaan edes harjoitusalustalla, sillä sekään ei ole täysin äänetön. Sähkörummut soveltuisivat parhaiten kotiharjoitteluun, mutta nekin vievät tilaa, eivätkä ole erityisen halpoja. Rytmisoittimella on myös paha tehdä sävellyksiä ja saada siten omia ideoitaan kuuluviin. Vanha vitsi kertoo, että rumpalin viimeiset sanat bändissä olivat: “Hei jätkät, mulla ois yksi biisi!”.

Bändejä on tullut ja mennyt. Osa niistä täysin saamattomia virityksiä, joilla ei ollut tulevaisuutta, osa taas hyvinkin lupaavia, jotka sitten ovat kaatuneet milloin mihinkin syyhyn. Bändin pystyssä pysyminen kun vaatii kaikkien työpanoksen. Siinä vaiheessa, kun touhuun tulee väkisin vääntämisen makua, on syytä pitää pieni tauko. Joskus taukokaan ei auta, vaan innostus kerta kaikkiaan loppuu. Nyt ollaan siinä pisteessä, että innostus on melko lailla vähissä ja olen harkinnut harrastuksen lopettamista. Rokkitähteä minusta ei siis ole tullut, enkä usko, että koskaan tuleekaan. Olisihan se kuitenkin ollut ihan kiva tehdä musiikkia ja saada siitä elantonsa. Nyt kuitenkin alkaa hyvin vahvasti vaikuttamaan siltä, että rummut menevät myyntiin. Tarjouksia otetaan vastaan.