Elefanttipuhetta

Taisin vannoa joskus, etten enää osallistu näihin “kiertobloggauksiin”, mutta menköön nyt tällä kertaa.

Mikä tekee keikasta hyvän? Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta. Luonnollisesti bändin täytyy olla hyvä ja miellyttää kuulijaa, mutta keskinkertainenkin bändi voi keskinkertaisilla biiseillä vetää hyvän keikan. Kaikki on kiinni kokonaisuudeta.

Millä tuulella olet, missä kontekstissa keikka tapahtuu, onko sinulla seuraa keikalla, onko yleisö villinä mukana vai oletko kenties matkannut keikkapaikalle tuhansia virstoja? Näiden summana saadaan aikaiseksi hyvä ja ikimuistoinen keikka, josta kehtaa lapsenlapsillekin kiikkustuolissa kertoa.

Tässä oma listani.

Fu Manchu

Tekniska Högskolan, Tukholma, 13.11.1999

Stonermäiskeen kovimpia nimiä ja meno sen mukaista. Monet aina kehuvat, kuinka suomalainen keikkayleisö on maailman parasta. Paskan marjat. Suomalainen keikkayleisö seisoo kädet puuskassa ja keskittyy kaljanjuontiin, kun taas ruotsalaiset näyttivät mallia, miten pogotaan aivan kympillä salin peränurkkia myöten. Kun bändin takia raahauduttiin Ruotsiin asti, piti reissusta ottaa ilo irti. Toista tuntia aivan tautisen infernaalista menoa. Paikkoja jomotti ja paita oli hiestä märkänä. Keikan jälkeen ulos pikkupakkaseen ja lopulta 10-henkinen seurueemme päätyi tuiki tuntemattoman ruotsalaispariskunnan luo yöpymään. Kiitos heille. Moista vieraanvaraisuutta osaa arvostaa, kun koti on kaukana, väsyttää ja palelee.

Jamiroquai

Hartwall Areena, Helsinki, 31.10.1999

Edeltävän perjantain suuri pettymys Red Hot Chili Peppersin osalta sai arvoisensa paikkauksen, kun Jamiroquain groovekone sai Areenan yläkatsomonkin liikkeelle. Ainoa miinus oli se, että ensimmäiseltä levyltä ei tullut yhtään ainoaa biisiä. Tämän lähemmäksi mustaa rytmiä ja täydellistä groovea ei valkoinen mies pääse (vaikka bändin rumpali musta onkin).

Rammstein

Jäähalli, Helsinki, 25.11.2001

Tulta, liekkejä, pommeja, raivoisia riffejä, sotilasmarssirytmejä ja itäsaksalaista menoa parhaimmillaan. Loistavilta paikoilta loistava keikka. Kotiin tultuani vaimo huomautti, että haisen bensalle.

Bruce Dickinson

Tullikamari, Tampere, 23.10.1998

Aikana, jolloin Bruce ei ollut Iron Maidenin jäsen. Tiukkaa heviä, tiukkoja riffejä ja Bruce “otsatukka” Dickinsonin ääni. Hyvän keikan ohella muistoihin jäivät Dickinsonin ja Adrian Smithin tapaaminen kasvokkain. Suuria staroja, mutta ainakin Smith oli kovin vaivautunut ja hämillään. “Älkääs nyt. En minä nyt niin iso tähti ole.” Dickinsonin mielestä Lapin Kulta oli ihan hyvää olutta, mutta turhan mietoa.

Sepultura, Deep Purple, Iron Maiden

Nummirock, Kauhajoki, Juhannus 1996

Järjestystä en enää muista, mutta kolme kovaa keikkaa samana viikonloppuna on jotain, mitä harvoin pääsee kuulemaan. Deep Purple soitti sekä uudempaa, että vanhempaa materiaalia ja John Lord Finlandiaa. Vanhoja herroja, suuria herroja. Nautittavaa rokkia kaikin puolin.

Iron Maiden oli matkassa ilman Dickinsonia, mutta Blaze Bailey täytti paikkansa hyvin. Väkeä oli kuin pipoa ja meininki melkoista. Rumpali Nicko McBrain otti yleisöstä valokuvia keikan jälkeen.

Sepultura. Juuret, veriset juuret. Ratamahatta. Kuka saunasta vei lapion. Brassirytmejä ja mättöä täyslaidallinen festariyleisön niskaan. Bileet ja keikka jatkuivat leirintäalueen puolella. Keppejä, säilykepurkkeja, pulloja. Kilkutus ja rytmit raikasivat koko illan ja jalkapallon EM-kisojen siivittämänä myös mehukanisteri sai kyytiä. Mahtavaa.

Erityismaininnat

King Crimson, Finlandia-talo, Helsinki, 8.6.2003

Mahtava bändi, mainiot biisit, mainio keikka. Mutta kuka perhana buukkasi bändin Finlandia-talolle tai kuka tumpelo yleensä suunnitteli kyseisen talon konserttisalin, jota King Crimsonin nokkamies Robert Fripp kuvaili kiertuepäiväkirjassaan sanoilla acoustic shithole. Hyväkin bändi voi kuulostaa paskalta, jos tila on paska.

Oi Polloi, Provinssirock, Seinäjoki, 2000

Skotlantilainen punkbändi oli minulle täysin tuntematon, mutta keikassa oli energiaa enemmän kuin ydinvoimalassa. Huutia saivat poliitikot ja maailman johtajat ja punkmättö piiskasi yleisöä. Osoittaa hyvin, kuinka tuntematonkin bändi voi vetää hyvän keikan, vaikkei noin muuten musiikkityylistä paljoa perustaisikaan.