Elefanttipuhetta

Tämän vuoden Provinssirock oli metallimusiikin saralta onnistunut paketti, vaikka emme paikalla olleetkaan kuin lauantain. Deftones on nähty jo aiemmin, enkä bändistä erityisemmin välitä, joten skippasimme sen. Tulin katsomaan paikalle nimenomaan Strapping Young Ladia, jonka mielipuolisen näköinen keulakuva Devin Townsend tarjoili huumorilla sävytettyjen välispiikkien ohella tyylinäytteen siitä, miten soitetaan kunnon tappometallia ja avataan äänijänteet kunnolla.

Gene Hoglanin kellontarkka ja uskomaton rumputyöskentely sekä Devin Townsendin ääni muodostavat ydinosan Strapping Young Ladin mättömetallista. Mies on ehdottomasti rocklaulajien kaikkien aikojen parhaimmiston top-kympissä Mike Pattonin, Anneke van Giersbergenin ja Freddie Mercuryn kanssa. Puolitoistatuntinen tiukkaa tykitystä puristi yleisöstä ne viimeiset mehut, joita aiemmin Isoossa Teltassa soittanut Diablo ei infernaalisesta moshpitistä huolimatta onnistunut viemään. Diablon tuotanto on itselle melko tuntematonta, mutta eiköhän levykaupassa tule vierailtua, sillä bändi vaikutti todella hyvältä.

Devin Townsendin ja kumppaneiden jälkeen päälavalla esiintynyt HIM oli samaa tasoa, mitä silloin, kun bändin edellisen kerran näin joskus 90-luvun puolella. Tylsiä radiohittejä, joissa kaikissa toistuu sama kaava sekä laulusolisti, joka ei osaa laulaa livenä, eikä omaa minkäänlaista lavakarismaa tai kontaktia yleisöön. Oman lisänsä soppaan antoi puolikuuro miksaaja, sillä bändi soitti todella hiljaa ja soundit olivat keikan puoliväliin asti kehnot. Vasta lopussa kitaravalli alkoi saada jyrävaihdetta päälle.

Devin Townsendin upean äänen jälkeen Ville Valon rääkäisyt ja puolihuolimaton pelleilyn puolelle menevä esiintyminen antoivat lähinnä vaikutelman keuhkotautisesta kissasta. Naisväki on varmasti eri mieltä kanssani, mutta Hesarin arvio osuu mielestäni oikeaan. Vaisua menoa pääosin. Kaiken kukkuraksi bändi päätti jättää encoret väliin ja soitti coverina Black Sabbathin nimikkobiisin, jonka alkuosa on livenä melkoisen ankeaa ja puuduttavaa menoa. Lisäksi bändi ei päässyt edes siihen menevämpään osaan asti, sillä biisistä soitettiin vain puolet. Propsit kuitenkin Lindelle hyvästä kitarasoundista ja tiukasta soitosta, sekä tietysti Kaasulle mainiosta rumputyöskentelystä. Villestä ei ole kuin kiiltokuvapojaksi teinityttöjen albumeihin.